Olen todennäköisesti melko tyypillinen 2020-luvun myöhäiskeski-ikäinen akateemisesti koulutettu ihminen: kalenteri on yleensä täynnä, tekemistä on enemmän kuin tarpeeksi, nivelet nitisevät, omasta jaksamisesta on pidettävä visusti huolta.
Tämä tarkoittaa, että en halua osallistua yhteenkään kokoukseen tai tilaisuuteen, josta ei ole minulle konkreettista hyötyä tai iloa. Yritän karsia velvollisuudet minimiin ja pyrin tekemään ainoastaan sellaisia asioita, joita tykkään tehdä.
Tämä koskee myös alumnitoimintaa.
Nyt istuessani Helsingin yliopiston alumniyhdistyksen hallituksessa olen joutunut miettimään, mitä itse odotan alumnitoiminnalta nykyisessä elämäntilanteessani.
Vastaus on nopea. En halua täyttää ainuttakaan lomaketta enkä opetella enää yhtäkään salasanaa. Kaiken ylimääräisen touhun pitää olla joko hauskaa tai hyödyllistä ja mieluiten molempia.
Hauskaa-osasto voisi tarkoittaa yhdistyksen järjestämiä kulttuuritapahtumia, teatteria, konsertteja, elokuvia ja niin edelleen. Vielä hauskempaa olisi, jos jäsenkortilla saisi pääsylipusta alennuksen, vaikkei sekään välttämättä niin tärkeää ole. Jo se, että alumniyhdistys tuo tapahtumia tarjolle ja tekee niihin osallistumisen helpoksi, on riittävä etu. Jos alumniyhdistys järjestää johonkin kiinnostavaan erityisteemaan liittyvän matkan, saatan harkita osallistumista.
Alumnina olisin käytettävissä, jos tarvitaan kokeneiden konkareiden kokemusten jakamista nykyisille opiskelijoille. Keskustelu nuorten kanssa on hauskaa ja hyödyllistä. Hyöty saattaa tosin olla omalla puolella: jonkin aikaa sitten huomasin antavani asiantuntevia käytännön neuvoja opintojaan aloittelevalle nuorelle, kunnes tajusin, että omien opintojeni aloittamisesta oli hurahtanut jo yli neljäkymmentä vuotta ja systeemit olivat ehkä vuosikymmenten varrella jonkin verran muuttuneet.
Käsi sydämelle: mitä sinä odotat alumnitoiminnalta? Herättääkö termi innostusta vai uupumusta? Kaikkinainen palaute aiheesta on alumniyhdistyksen pyörittäjille platinan arvoista.
Toivotan valoisaa syksyä kaikille.