Tunnelma Itämeripäivän aamunavauksessa Espan lavalla oli innostuneen toiveikas, kun Helsingin kaupungin pormestari Jan Vapaavuori, ympäristöministeri Krista Mikkonen, presidentti Tarja Halonen ja lukuisat kulttuurin-, historian- ja merentutkimuksen asiantuntijat kertoivat Itämeren merkityksestä. Videoiden välityksellä tilaisuuteen osallistuivat myös Ruotsin ympäristöministeri sekä Tukholman ja Tallinnan pormestarit. Sekä lavalla että yleisön joukossa nähtiin lukuisia Helsingin yliopiston alumneja.
Euroopan historian professori Laura Kolbe muotoili osuvasti omassa puheenvuorossaan, miten meri ei määrittele omaa arvoaan vaan me ihmiset teemme sen meren äärellä. Me liitämme siihen toiveita, unelmia, ajatuksia ja arvoja. Me katsomme horisonttiin ja haaveilemme. Me viime kädessä päätämme, onko Itämeri ja sen ainutlaatuinen meriluonto suojelemisen arvoinen; elpyykö meri vai tuhoutuuko se lopullisesti.
Itämeripäivän aamunavauksen monissa puheenvuoroissa haluttiin muistuttaa, että meren suojeleminen ei ole vain ympäristöliikkeen asia, vaan se kuuluu meille kaikille. Meri puhdistuu vain valtioiden, kuntien, kansalaisten, yritysten ja tutkijoiden välisellä yhteistyöllä. Jokainen voi kantaa kortensa kekoon, vaikka syömällä kestävästi pyydettyä Itämeren kalaa ja nostamalla roskan maasta. Jokaisella roskalla on väliä, sillä sateiden ja tuulten mukana ne päätyvät lopulta mereen.
Unelmoin puhtaasta Itämerestä. Onko se tavoittamaton toiveuni? Itämeri on jokien välityksellä yhteydessä valuma-alueelle, jossa elää nykyään yli 90 miljoonaa ihmistä 14 eri valtiossa. Ihmisten vessavedet, teollisuuden jätevedet sekä maatalouden ja eläintuotannon ravinnevalumat päätyvät kaikki lopulta mereen. Käynnissä oleva ilmastonmuutos heikentää meren tilaa entisestään.
Onneksi jätevesiä voidaan puhdistaa ja ravinnekuormaa rajoittaa. Ilmastonmuutostakin voidaan vielä hidastaa. Paljon on jo tehty. Suomenlahden suurimmat pistekuormittajat, Pietarin kaupungin jätevedet ja Laukaan lannoitetehdas Venäjällä, saatiin vihdoin tehokkaan puhdistuksen piiriin 2010-luvulla.
Näitä suuria merensuojeluhankkeita pidetään malliesimerkkinä valtiolliset ja hallinnolliset rajat ylittävästä yhteistyöstä, joissa kyettiin innovatiivisesti yhdistämään julkishallinnon (kuten Pietarin kaupungin vesilaitos), yrityksen (kuten Laukaan lannoitetehdas) ja kolmannen sektorin (John Nurmisen Säätiö) tieto, taito ja rahoitusmallit. Näiden hankkeiden ansiosta Suomenlahteen valuvaa liukoisen fosforin kuormaa on saatu vähennettyä jopa 75 %, mitä voidaan pitää merensuojelun maailmanennätyksenä.
Merensuojeluhankkeisiin ei sännätä säätiössä suin päin. Kaikki John Nurmisen Säätiön suojeluhankkeet perustuvat tutkittuun tietoon. Hankkeiden on oltava mitattavia ja kustannustehokkaita. Niiden on konkreettisesti parannettava Itämeren tilaa esimerkiksi vähentämällä mereen valuvaa fosforia, sinilevän herkkua.
Pääsin Itämeripäivän aamunavauksessa mukaan paneelikeskusteluun, jossa pohdittiin, mitä Itämeren historiasta voidaan oppia. Yllättäen keskustelun juontaja kysyi, mikä on mielestäni Itämeren tulevaisuus? Voidaksemme suunnitella tulevaisuuttamme meidän on ymmärrettävä menneisyyttä ja osaamme luonnossa. Itämeren ja ihmisen tulevaisuus ovat erottamattomasti kytköksissä toisiinsa. Onneksi voimme vielä pelastaa sekä Itämeren että itsemme. Vielä ei ole liian myöhäistä, mutta aika käy vähiin. Tuetaan konkreettista Itämeren suojelutyötä, valitaan se ympäristöystävällisempi vaihtoehto arjessa ja tehdään unelmasta totta.
Marjo T. Nurminen
Tietokirjailija ja tiedetoimittaja
Humanistisen tiedekunnan alumni
www.marjotnurminen.fi